Mitä opin vastaanottokeskuksessa

December 11, 2017

Kävimme Taunon ja Nellin kanssa Siikajärven vastaanottokeskuksessa, jossa asuu noin 300 ihmistä, heistä satakunta lasta. Vierailu oli osa Taunon ja Nellin Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

 

Pääkaupunkiseudulla käytetään usein termiä "Espoon perukoilla" täysin virheellisesti - ei Espoosta mitään todellista korpiseutua löydy, ja Tapiolaankin matkustaa Kampista nopeammin kuin Itä-Helsinkiin - mutta Siikajärven vastaanottokeskukseen ajellessa ajattelin, että onpa tämä sijoitettu kauas. Kuinka perheet tutustuvat paikallisiin ihmisiin, jos he asuvat täällä keskellä ei mitään? Bussipysäkkejä matkan varrella sentään näkyi, ja joitakin omakotitaloja.

 

Pihalla meitä vastaan tuli aseistettu vartija. Ymmärrän hänen läsnäolonsa näinä aikoina, kun uusnatsit saavat vapaasti marssia Töölöntoria myöten, mutta karulta se silti tuntui. Kuopus sanoi myöhemmin, että talo näytti ihan vanhainkodilta. Sekin pisti mietteliääksi.

 

Kuopus oli reissuun lähdöstä selvästi innoissaan. Selitin hänelle, että menemme tapaamaan lapsia, jotka ovat lähteneet sotaa pakoon ja odottavat nyt lupaa jäädä asumaan Suomeen. Hän otti matkalla torkut auton takapenkillä ja perille päästyämme hyppäsi pihalle, katseli pientä viheraluetta parkkipaikan kyljessä ja totesi kohteliaasti, kuten hyviin tapoihin kuuluu, että täällä on hienoa. Sitten hän marssi sisälle pääovesta, esitteli itsensä ensimmäisille tapaamilleen lapsille ja kertoi tulleensa Suomesta. Hän halusi tietää, onko tässä keskuksessa ketään, joka olisi tullut samasta maasta kuin Alma Akilina (joka seikkailee Tauno ja Nelli -kirjassa).

 

Voimme oppia paljon 7-vuotiaan välittömyydestä ja kyvystä kohdata vieras ihminen.

 

Suurin osa vastaanottokeskuksessa asuvista lapsista osaa jo vähän suomea. Innokkaimmat heistä esittivät meille täällä oppimansa laulun, "A niin kuin apina, B niin kuin banaani". Kuopus kiersi päärakennuksen käytävillä ja etsi yleisöä.

"Siellä saa karkkiakin", hän kertoi kaikille, otti kädestä kiinni ujoimpia ja toi mukanaan auditorioon. Saimme paikalle kivan kokoisen porukan.

 

Vastaanottokeskus on asukkaidensa koti, eikä kuitenkaan ole. Perheet odottavat lupaa jäädä maahamme, lapset opettelevat kieltä ja puhuvat kouluunmenosta. On aika rakentaa toivoa ja toipua, on aika uskoa tulevaisuuteen. Toivoisin, että keskus olisi viihtyisämpi, että siellä olisi enemmän leluja ja valoa, enemmän värejä seinillä. Haluaisin paikalle taiteilijoita maalaamaan seinille auringon ja kuun, kukkia ja polkupyöriä.

 

Näytin lapsille Taunon ja Nellin kuvitusta seinälle heijastettuna. Yksi pieni poika piiloutui pöydän alle, kun näki kuvan venematkasta (alla). Äsken niin iloinen ilmapiiri ("Karkkeja jaossa! Nalletarroja jaossa!") oli hetkessä muuttunut levottomaksi. Tunsin olevani outo tonttulakkinen täti, joka seisoo neuvottomana tässä isossa auditoriossa ja lässyttää jotain käsittämätöntä ja kauheaa. Tulin viisastelemaan ja tarjoamaan "kanavaa tunteiden purkamiseen" ja "väylää kokemusten käsittelylle", mutta mitä minä muka tietäisin siitä, millaista sodan ja vainon pakeneminen on?

 

 

 

Ohjaaja kertoi minulle myöhemmin, että he olivat käyneet kerran keskuksessa asuvien aikuisten kanssa taidenäyttelyssa, jossa oli valokuvia Välimeren ylittäneistä veneistä. Asukkailla oli mennyt viikko näyttelystä toipumiseen.

 

Ei ihminen halua heti käsitellä traumojaan. Ensin täytyy rakentaa koti. Haavojen pitää arpeutua. Vie aikaa kasvattaa juuret uuteen maaperään. Vasta sitten voi aloittaa "kokemusten käsittelyn". Näinhän meidänkin sotaa käyneet sukupolvemme vaikenivat sodan kauhuista moniksi vuosiksi ja keskittyivät jälleenrakentamiseen. Ja sitten me ihmettelemme, mikseivät he puhuneet lapsilleen sotavuosista. Vastaanottokeskuksessa kohtaamani ihmiset auttoivat minua ymmärtämään paremmin omia vanhempiani.

 

Nämä ihmiset ovat nähneet kuolemaa. Siikajärvelläkään he ovat hädin tuskin turvassa, koska milloin tahansa heidät saatetaan lähettää takaisin sinne jonnekin. Ei heille pidä läväyttää seinän kokoista kuvaa pakomatkasta vaan kertoa siitä, kuinka Alma istutti uuden kodin pihalle auringonkukkia (kuva alla). Nopeasti siirryimme laulun pariin.

 

 

 

Heikkisen Kalle otti esiin kitaran. Moni lapsi halusi laulaa mukana tai ainakin taputtaa rytmiä. Muutama esitti omia laulujaan: A niin  kuin apinaa, arabiankielisiä lastenloruja ja Joulupukkia (josta nuori laulaja muisti vain sanat "Joulupukki, joulupukki", mutta me lauloimme valkoparta vanhan ukin, ja hyvin sekin esitys lopulta sujui). Lapset olivat erityisen innokkaita esittelemään meille suomenkielentaitoaan ja heitä huvitti, kun minä muistin "Tuiki, tuiki tähtösen" sanat vain englanniksi, "Twinkle, twinkle little star". 

 

Tauno ja Nelli kiersivät sylistä syliin, kuten kaikkialla, missä he käyvät vierailulla.

 

Tauno ja Nelli evakkomatkalla -satu ei ole kirja, joka on tarkoitettu lapsille, jotka ovat juuri saapuneet pitkältä matkalta uuteen kotiin. Se on kirja meille, jotka emme ole sellaista reissua kokeneet, jotta myötätuntomme kasvaisi ja oppisimme, kuinka pakolaisuus on ollut osa Suomenkin historiaa. Jotta oivaltaisimme, että se on myös osa Suomen nykyisyyttä.

 

Tauno ja Nelli evakkomatkalla -kirja sopii kuitenkin luettavaksi niille lapsille, joiden matkasta on kulunut jo pidemmän aikaa. Kouluvierailuilla olen tavannut oppilaita, jotka haluavat keskustella juuri tästä näkökulmasta. He kertovat oman tai vanhempiensa tarinan, tai kysyvät voiko Suomeen tulla taas sota. Uskon meidän oppineen sen verran, että yritämme parhaamme säilyttääksemme rauhan tässä maassa ja maailmassa - ja että koska meillä Suomessa eletään rauhan aikaa, on meidän vuoromme auttaa nyt muita.

 

Tästä tuli pitkä postaus. Opin vastaanottokeskuksessa paljon ihmisyydestä ja itsestäni. Ennen kaikkea opin nöyryyttä. Nämä lapset ovat kokeneet järjettömiä asioita, joiltakin heistä on viety kaikki. Kirjailijana haluan kertoa tästä muillekin, tehdä näkyväksi tämän Espoon perukoille piilotetun.

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Nallet Facebookissa
Yhteystiedot

 

Puh.​ 050-4328891

seija.helander@sanariihi.fi

Finland

​​​

© 2017 Seija Helander. 

Proudly created with Wix.com

Tauno ja Nelli on osa

Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

  • Facebook Social Icon